Hei, me jatketaan, hyvissä voimissa! Talonpoikaiskulttuurisäätiö täyttää 80 vuotta
Istuimme,
Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallitus, paperein, läppärein ja kahvikuppien
kanssa pähkimässä sääntöjen uudistusta; ne pitää saattaa uuden säätiölain
mukaisiksi. Säätiön omituisuus, tai kauniimmin, erikoisuus on jäsenistö. Taitaa
olla sellaisena olla ainoa Suomessa. Tapana onkin kehua, että tämän säätiön
pääoma on henkistä. Yleensähän säätiöt hallinnoivat jotain rahassa mitattavaa
pääomaa ja jakavat sen tuottoa.
Edellisviikonloppuna
olin pöyhinyt isoisältä jääneitä papereita. Niiden joukosta löysin ruskean,
vähän nuhjaantuneen kirjenkuoren, jonka päällä luki
Talonpoikaiskulttuurisäätiö. Vaari oli ollut ammatiltaan toimittaja ja, nettiä
kun hänen aikanaan ei tunnettu, innokas lehtileikkeiden kerääjä.
Talonpoikaiskulttuurisäätiö oli ilmiselvä keruukohde, sillä hän oli myös
säätiön varhainen jäsen. 60–80 vuotta vanhojen lehtileikkeiden lisäksi kuoressa
oli painettu Säädekirja, joka sisältää
ensimmäiset säännöt ja jäsenluettelon.
Toin
kuoren kokoukseen, ja sisältöä katseltiin ennen varsinaista aloitusta. Sitten
nippu jäi eteeni pöydälle. Kesken kaiken silmä osui Säädekirjan päiväykseen:
“Helsingissä 6:ntena p:nä helmikuuta 1938”. – Hei, hyvänen aika, nythän on myös
helmikuun kuudes!
Hyvin muistamme, että nyt eletään 80-vuotisjuhlavuotta ja viettoa on suunniteltu. Mutta päivämääriin ei tullut kiinnitettyä huomiota. Oli ihan sattuma, että kokous osui perustamispäivämäärään. Sen kunniaksi sääntökeskustelu keskeytettiin, haettiin naapurihuoneesta kännykkäkameran käyttäjä ja asetuttiin kuvaan. Ajatuksissa vilkutettiin pilvenreunalle terveiset: Hei, me jatketaan, hyvissä voimissa!
Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen kokous 6. helmikuuta 2018. |
Viimeistään
1980-luvulla pilven päällee siirtyneet perustajat olivat olleet enimmäkseen
ensi polven sivistyneistöä. He eivät enää olleet nöyrää poikaa ja tyttöä, kuten
olivat olleet heitä edeltäneet maalais- ja pikkukaupunkiylioppilaat yliopiston
säätyläissukujen seassa. Nämä nuoret kulttuurin tutkijat ja harjoittajat olivat
ylpeitä taustastaan.
Kaikkina
80 vuotena heidän luomuksensa ei ole ollut hyvissä voimissa. Perustajaisä ja
tukipylväs Kustaa Vilkuna 1960-luvulla jopa ehdotteli laimentuneen säätiön
lakkauttamista. Johtohahmo professori Esko Aaltonen oli kuollut, kuten muitakin
keskeisiä jäseniä. Jatkettiin kumminkin! Jonkun myöhemmänkin hiljaisemman
kauden yli on selvitty vetämään taas uusia tuloksekkaita projekteja. Osa alkuaikojen tehtävistä on siirtynyt myöhemmin perustetuille
lähiorganisaatioille, kuten Suomen Kotiseutuliitolle.
Talonpoikaiskulttuurisäätiön
tarkoitukseksi säädettiin vanhan talonpoikaiskulttuurin tutkimus, nuorison
kiintymyksen herättäminen vanhaan kansankulttuuriin ja uuden talonpoikaiskulttuurin edistäminen.
“Talonpoikaisväestön
on herättävä käsittämään oman perinteellisen elämänpiirinsä merkitys
yleiskulttuurille”, pohdiskeli Esko Aaltonen eräässä leikekuoresta löytyneessä
kirjoituksessaan 1950-luvulla. Silloin Suomi oli vielä maatalousmaa, nyt ei.
Nyt kannattaa kaikkien huomata talonpoikaisen elämäntavan merkitys
yleiskulttuurille.
Tällä
vuosituhannella säätiö on panostanut erityisesti uuden talonpoikaiskulttuurin
ilmentymiin, juuri niin, koko yleiskulttuurimme hyväksi.
Yksi
hyvä esimerkki on kekri. Kekri on ollut suomalainen muoto muuallakin vietetystä
syksyisestä juhlasta, mutta sillä kohtaa kalenteria alkoi tulla tutummaksi
halloween-versio. Nyt säätiö on muuntanut kekrin nykypäivänkin suomalaisten
juhlaksi.
Toinen
esimerkki on puurakentaminen. Tyylipuhtaina säilytetyille maaseudun
rakennuksille annettavan kunniakilven säätiö otti käyttöön, kun 1940-luvun
metallipula hellitti. Kilpien jako on siis itse säätiötä vähän nuorempi, mutta
vakiintunein toimintamuoto. Kunniakilpikoteja riittää vain harvoille, mutta
uusia sovelluksia toivottavasti yhä useammille.
Yhdessä
lehtileikkeessä selostettiin säätiön kokoon kutsumaa suurta maaseutu-teemaista
keskustelukokousta Kalevalanpäivältä 1945. Ainakin yksi silloinen puheenaihe,
asutuksen rakenne, jatkuu edelleen. Kirjoituksen mukaan arkkitehtiprofessori
Meurman “ei hyväksynyt esikaupunkiasutusta, pitäen sitä jonkinlaisena maaseudun
ja kaupungin epäonnistuneena välimuotona. Maaseudun asutuksen Meurman halusi
keskittää suuriin ryhmäkyliin." Tätä kritisoitiin useammallakin perusteella,
kuten “talonpoika jää kaipaamaan omaa ‘valtakuntaansa’”.
Viime
vuonna Talonpoikaiskulttuurisäätiö myönsi opinnäytepalkintonsa suunnitelmalle,
jossa tietylle alueelle Uudellemaalle rakennettaisiin perinteitä mukaileva,
mutta nykyaikainen pieni omakotialue puusta. Muu näytti maallikon silmin oikein
hyvältä – paitsi ryhmäkylän rakennusten tiivis sijoittelu.
VTL Riitta Mäkinen
Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen varajäsen
Kommentit
Lähetä kommentti