Hei, me jatketaan, hyvissä voimissa! Talonpoikaiskulttuurisäätiö täyttää 80 vuotta

Istuimme, Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallitus, paperein, läppärein ja kahvikuppien kanssa pähkimässä sääntöjen uudistusta; ne pitää saattaa uuden säätiölain mukaisiksi. Säätiön omituisuus, tai kauniimmin, erikoisuus on jäsenistö. Taitaa olla sellaisena olla ainoa Suomessa. Tapana onkin kehua, että tämän säätiön pääoma on henkistä. Yleensähän säätiöt hallinnoivat jotain rahassa mitattavaa pääomaa ja jakavat sen tuottoa.



Edellisviikonloppuna olin pöyhinyt isoisältä jääneitä papereita. Niiden joukosta löysin ruskean, vähän nuhjaantuneen kirjenkuoren, jonka päällä luki Talonpoikaiskulttuurisäätiö. Vaari oli ollut ammatiltaan toimittaja ja, nettiä kun hänen aikanaan ei tunnettu, innokas lehtileikkeiden kerääjä. Talonpoikaiskulttuurisäätiö oli ilmiselvä keruukohde, sillä hän oli myös säätiön varhainen jäsen. 60–80 vuotta vanhojen lehtileikkeiden lisäksi kuoressa oli painettu Säädekirja, joka sisältää  ensimmäiset säännöt ja jäsenluettelon.

Toin kuoren kokoukseen, ja sisältöä katseltiin ennen varsinaista aloitusta. Sitten nippu jäi eteeni pöydälle. Kesken kaiken silmä osui Säädekirjan päiväykseen: “Helsingissä 6:ntena p:nä helmikuuta 1938”. – Hei, hyvänen aika, nythän on myös helmikuun kuudes!

Hyvin muistamme, että nyt eletään 80-vuotisjuhlavuotta ja viettoa on suunniteltu. Mutta päivämääriin ei tullut kiinnitettyä huomiota. Oli ihan sattuma, että kokous osui perustamispäivämäärään. Sen kunniaksi sääntökeskustelu keskeytettiin, haettiin naapurihuoneesta kännykkäkameran käyttäjä ja asetuttiin kuvaan. Ajatuksissa vilkutettiin pilvenreunalle terveiset: Hei, me jatketaan, hyvissä voimissa!

Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen kokous 6. helmikuuta 2018.
Viimeistään 1980-luvulla pilven päällee siirtyneet perustajat olivat olleet enimmäkseen ensi polven sivistyneistöä. He eivät enää olleet nöyrää poikaa ja tyttöä, kuten olivat olleet heitä edeltäneet maalais- ja pikkukaupunkiylioppilaat yliopiston säätyläissukujen seassa. Nämä nuoret kulttuurin tutkijat ja harjoittajat olivat ylpeitä taustastaan.

Kaikkina 80 vuotena heidän luomuksensa ei ole ollut hyvissä voimissa. Perustajaisä ja tukipylväs Kustaa Vilkuna 1960-luvulla jopa ehdotteli laimentuneen säätiön lakkauttamista. Johtohahmo professori Esko Aaltonen oli kuollut, kuten muitakin keskeisiä jäseniä. Jatkettiin kumminkin! Jonkun myöhemmänkin hiljaisemman kauden yli on selvitty vetämään taas uusia tuloksekkaita projekteja. Osa alkuaikojen tehtävistä on siirtynyt myöhemmin perustetuille lähiorganisaatioille, kuten Suomen Kotiseutuliitolle.

Talonpoikaiskulttuurisäätiön tarkoitukseksi säädettiin vanhan talonpoikaiskulttuurin tutkimus, nuorison kiintymyksen herättäminen vanhaan kansankulttuuriin  ja uuden talonpoikaiskulttuurin edistäminen.

Talonpoikaisväestön on herättävä käsittämään oman perinteellisen elämänpiirinsä merkitys yleiskulttuurille”, pohdiskeli Esko Aaltonen eräässä leikekuoresta löytyneessä kirjoituksessaan 1950-luvulla. Silloin Suomi oli vielä maatalousmaa, nyt ei. Nyt kannattaa kaikkien huomata talonpoikaisen elämäntavan merkitys yleiskulttuurille. 

Tällä vuosituhannella säätiö on panostanut erityisesti uuden talonpoikaiskulttuurin ilmentymiin, juuri niin, koko yleiskulttuurimme hyväksi.

Yksi hyvä esimerkki on kekri. Kekri on ollut suomalainen muoto muuallakin vietetystä syksyisestä juhlasta, mutta sillä kohtaa kalenteria alkoi tulla tutummaksi halloween-versio. Nyt säätiö on muuntanut kekrin nykypäivänkin suomalaisten juhlaksi.

Toinen esimerkki on puurakentaminen. Tyylipuhtaina säilytetyille maaseudun rakennuksille annettavan kunniakilven säätiö otti käyttöön, kun 1940-luvun metallipula hellitti. Kilpien jako on siis itse säätiötä vähän nuorempi, mutta vakiintunein toimintamuoto. Kunniakilpikoteja riittää vain harvoille, mutta uusia sovelluksia toivottavasti yhä useammille. 

Yhdessä lehtileikkeessä selostettiin säätiön kokoon kutsumaa suurta maaseutu-teemaista keskustelukokousta Kalevalanpäivältä 1945. Ainakin yksi silloinen puheenaihe, asutuksen rakenne, jatkuu edelleen. Kirjoituksen mukaan arkkitehtiprofessori Meurman “ei hyväksynyt esikaupunkiasutusta, pitäen sitä jonkinlaisena maaseudun ja kaupungin epäonnistuneena välimuotona. Maaseudun asutuksen Meurman halusi keskittää suuriin ryhmäkyliin." Tätä kritisoitiin useammallakin perusteella, kuten “talonpoika jää kaipaamaan omaa ‘valtakuntaansa’”.

Viime vuonna Talonpoikaiskulttuurisäätiö myönsi opinnäytepalkintonsa suunnitelmalle, jossa tietylle alueelle Uudellemaalle rakennettaisiin perinteitä mukaileva, mutta nykyaikainen pieni omakotialue puusta. Muu näytti maallikon silmin oikein hyvältä – paitsi ryhmäkylän rakennusten tiivis sijoittelu.


VTL Riitta Mäkinen
Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen varajäsen

Kommentit

Suositut tekstit